Jaan nyt sinulle mun aivan ensimmäisen postauksen, jonka koskaan olen julkaissut omalla nimelläni julkisesti. Jaan tämän, koska haluan näyttää mistä aloitin. Myös siksi, että tämä postaus on ollut mulle järkälemäinen kynnys avata omaa itseäni muille. (Yksinäisyydestä elämään – voiko yksinäisyyden kokemus kääntyä voimavaraksi?)
Varoitan jo heti alkuun, että tämä on yli 4000 sanaa. Muokkasin sitä ainoastaan ottamalla kuvat pois tekstistä. Jos jaksat lukea tämän, niin ONNEA! Itselleni teki vähän tiukkaa (hikikarpaloita pyyhkiessä).
Pidän itse tosi pitkistä teksteistä, mutta tämä ylittää jo jonkun rajan… Huh! Ja toiseksi, en tiedä vastaako tämä edes alun kysymykseen kuin siten, että tämän kirjoituksen polkua seuraten, yksinäisyyden kokemus kääntyi minulla voimavaraksi. Vastaus: Voiko yksinäisyyden kokemus kääntyä voimavaraksi? On, että voi. Ja tämä artikkeli kokonaisuudessaan kertoo, miten se tapahtui minulla.
Onnea matkaan! Tämä on juuri se postaus, josta joskus kerroin ja se sai ensimmäisen päivän aikana huimat 2000 lukijaa. En tiedä miten tai miksi, mutta niin siinä kävi, joten nyt jaan palan itsestäni vuosien takaa, häpeilemättä. Jostainhan sitä on blogi aloitettu.
Tämä teksti perustuu omiin havantoihini, kokemuksiini, sekä tutkittuun tietoon.
Yksinäisyydestä elämään – voiko yksinäisyyden kokemus kääntyä voimavaraksi?
Mikä on tarttumapinta tähän niin lähellä olevaan kipeään kokemukseen. Voiko yksinäisyyden kokemus todellakin kääntyä voimavaraksi? Ja jos, niin miten kummassa se tapahtuu?
Yksinäisyyden kokemus on mahdollista kääntää voimavaraksi. Se tapahtuu kohtaamalla yksinäisyys. Vain siten voit ottaa kokemuksesi –> voimavaraksi omaan elämääsi.
Kerron sinulle kokemuksen syvällä rintaäänellä, että juuri sinun kokemus yksinäisyydestä –> todellakin on mahdollista kääntää voimavaraksi. Tässä postauksessa kerron sinulle, miten se tapahtuu käytännössä.
Jos siis koet, että
- yksinäisyys syö voimia
- riipii rintaa
- ahdistaa
- syö sinua sisältä päin
- on pelottavaa
- tuntuu kurjalta &
- olet suorastaan kyllästynyt siihen…
- tai olet yksinäinen, etkä enää haluaisi olla, niin
Tämä artikkeli on juuri sinulle & siksi
–> Rohkaisen sinua:
- Tarkastelemaan yksinäisyyttä ja sen eri ilmiöitä.
- Tutkiskelemaan itseäsi
- Olemaan positiivisella ja avoimella mielellä.
Sillä. Vaikka tiedän, että aihe voi olla sinulle raskas ja vaikea.
Niin kuitenkin, on mahdollista suunnata vain ja ainoastaan eteenpäin. Ottaa käyttöön piilossa olevat voimavarasi.
Löytäessäsi yksinäisyyden kivun jälkeen rauhan ja hyvänolon, siitä tulee sinulle voimavara (kuten minulle tapahtui). Ja kuule, kun voimavarat tulevat piiloistaan, vain taivas on rajana sen jälkeen. Kerron nyt lisää, mitä tarkoitan tällä.
Ensiksikin:
- Kohdattu yksinäisyys johtaa rauhaan ja pelottomuuteen
- Suru on luonnollinen asia ja yksin sureminen ja kyyneleiden vuodatus saa aikaan vapautumista
- Kun olet yksin yksinäisyytesi kanssa, voit & saat olla rauhassa oma itsesi
- Yksin voit & saat olla jännittämättä sitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat
- Yksinäisyyden kokemuksien kirjoittamisesta syntyy vaikkapa mieltä avartavia runoja, kirjoitelmia, joista on hyötyä niin sinulle, kuin muillekin yksinäisille
- Yksin saat positiivisia kokemuksia omasta elämästäsi
- Voit itse valita, mitä ajattelet itsestäsi, muut eivät voi sitä tehdä —> Vapaus arvostaa itseänsä
Voimavarat on mahdollista tunnistaa parhaiten kun on yksin ja yksinäisyyden kanssa
Lähdetään liikkeelle vaikeimmasta, mutta silti tärkeimmästä. Nimittäin, yksin ollessaan on kaikkein parhainta tunnistaa omat voimavarat. Nähdään siis yksinäisyys mahdollisuutena, heti alkuunsa.
Kun sielu on revitty rikki ja sisus on haavoilla, niin vain rakkaus parantaa sen. Rakkaus itseen sellaisenaan.
Silloin kun on vaikeaa ehkä korostuukin tuo yksinäisyys. Se vaan on niin vaikeaa.
Mutta niin luonnollista.
Tärkeintä kuitenkin on hyväksyntä tuolle yksinäisyyden kokemukselle. Sille, että nyt olet yksin. Itsesi kanssa.
Läsnäolo itsellensä yksin on äärimmäisen tärkeää. Ehkä juuri sen vuoksi monesti pakenemmekin juuri sitä.
Kohtaamista.
Miksi läsnäolo sitten on niin tärkeää? Kuten jo mainitsin, se on tärkeää, sillä se parantaa.
Läsnäolo itsellensä parantaa
Läsnäolo parantaa, sillä se saa aikaan kokemuksen siitä, ettet olekaan yksin. Ja tässä juuri on se ydin/avain/oleellisin/tärkein/kipein/lohdullisin/rakkaudellisin/armollisin asia.
Monesti ohitetaan myös tämä avainasia: Sinun ei tarvitse hylätä itse itseäsi.
Vaikka olisit kokenut hylkäämistä, ei sinun tarvitse hyljätä.
Niin kamalalta kuin se voikin kuulostaa. Monesti yksinäisenä –> kokemus on NIIN voimakas, että (tiedostamattomasti) saattaa hyljätä itsensä. Aivan kuin automaattisesti. Tämä taas usein juontaa juurensa juurikin niistä hylkäämisen kokemuksista.
Toiseksi, kärsimys voi myös jäädä päälle.
Näin yksinäisyyden kokemista pönkittääkin jatkuvasti tuo hylkääminen. Se vain lisää ja voimistaa –> kokemusta yksinäisyydestä. Tämä on se syy, mikä saa ihmisen kokemaan yksinäisyyttä aina vain syvemmin, voimakkaammin ja kivuliaammin.
Läheisyys. Se on se, mitä varmasti kaipaat. Tukea ja turvaa. Sitä, että joku on kanssasi, kun olet yksin.
Joku on kanssasi
Se joku, olet sinä.
Vasta, kun annat luvan itsellesi olla itsesi kanssa, tulee läsnäolo. Sen myötä tulee yhteys. Ilman tätä, et voi muodostaa luonnollista & turvallista yhteyttä muihin ihmisiin.
Miksi? Koska ensin on oltava yhteydessä itseen.
Ilman yhteyttä itseesi, on vain kuori. Tuohon kuoreen yhteyttä on kovin vaikeaa muodostaa.
Yhteys kun muodostuu toisen ihmisen henkeen ja sieluun. Ei niinikään ruumiiseen.
Puhun nyt yhteydestä sydämen tasolla toisiin. Kun sinulla on yhteys itseesi ja turvallista muodostaa yhteys toisiin, silloin koetaan tunteita. Aitoja tunteita.
Silloin voi olla avoimesti oma itsensä. Silloin ei enää tarvitse kokea yksinäisyyttä (ulkopuolisuutta/erilaisuutta) toisten seurassa.
Läsnäolon tärkeys
Läsnäolo on merkittävä osa ihmiselämää. Ihmistä voi siis olla lähellä, joko läsnäolevana tai poissaolevana. Tässä lapset ovat varsin mallikkaita esimerkkejä.
Nimittäin lapset tietävät oletko läsnä, vaiko et ole. Jos lapsi hyppii vaikkapa silmille kun olet muissa puuhissa, hyppii hän silmille todennäköisesti siksi, että saisi huomiosi, sillä olet eri puuhissa. Hän haluaa palavasti koko läsnäolosi.
Aikuisena tämä ominaisuus on kehittynyt hieman eri muotoon. Kuitenkin jäljelle jää tuo täysin luonnollinen yhteyden tarve. Jos tarve ei tule täytetyksi se jää nurisemaan (kuin pieni lapsi).
Jos koet, ettei ihminen ole läsnä, voi suojamuuri mennä päälle. Tällöin et päästä ihmistä lähelle sydäntä & sisintäsi (kenties pelkäät, että hän pettää luottamuksesi/ei kuuntele –> johtaa usein sisäisiin miksi kysymyksiin).
Läheisyys
Tarvitset elämässäsi läheisyyttä ja hellää kosketusta, myös lähellä oloa muutenkin, sekä kuuntelevaa korvaa.
Tarvitsemme siis toinen toisiamme. Vaikka kasvamme aikuisiksi, emme kasva ulos läheisyyden tarpeesta.
Kasvamme elämään läheisyydessä ihmisten kesken. Kuinka voisimme rakastaa ihmisiä, jos emme ole ihmistä lähellä?
Läheisyys & kosketus on tärkeää
Tarviiko sitä enää aikuisena? Kun me olemme pieniä meitä hoivataan ja hellitään. Meitä ruokitaan ja meistä pidetään huolta. Näin sen yleisesti kuuluisi olla. Jos se ei sitä ole, on se erittäin surullista.
Lapset eivät osaa pitää itsestään vielä huolta. Sen vuoksi me aikuiset pidämme heistä huolen. Lapsi tarvitsee hellyyttä, halauksia, syliä, turvaa, rakkautta, kauniita ja lempeitä sanoja, sekä paljon muuta, kuten rajoja.
Kosketus on niin luonnollinen osa ihmiselämää.
On valitettavaa, että meillä Suomessa ei ihan niin läheisyys keskeisiä olla, kuin olisi mahdollista. En tarkoita että ihmisten kuuluu roikkua ihmisissä vaan sellaista normaalia, että halataan kun tavataan. Monille se on kauhistus. Mietitään että mitä kummaa tässä nyt halailemaan tarvitse ruveta. No syytä kuitenkin olisi.
Halaus päivässä olisi aivan kohtuullista.
Tiedän ihmisiä joihin ei ole vuosiin koskettu. Korkeintaan kaupan kassa hipaissut kun on ojentanut vaihtorahaa. On erittäin surullista kuulla jos ihminen on täysin vailla minkäänlaista fyysistä kontaktia toiseen ihmiseen.
Jollekin se olalle kosketus voi olla erittäin merkittävä ja tärkeä kokemus. Fyysinen kosketus ihmisten välillä on aivan tavallinen ja luonnollinen asia. Tuntuu, että siitä on tullut eräänlainen tabu.
Tällaisessa maailmassa kuin me nyt elämme on tietysti selvää, että siihen on vaikuttanut maailman aika. Se että lapsia ei saa fyysisesti kurittaa, jokaisesta aikuisen kosketuksesta on jo syytä epäillä rikosta. Aivan siis pöyristyttävää jos me joudumme elämään nyt peläten sitä, että rangaistaanko tavallisista asioista.
Silloin kun ihminen on täysin oikealla asialla voi joku olla katsomassa kieroon ja näkee omassa silmässään jotain, mikä ei ole edes totta.
Olisikin tärkeää, että ihmiset erottaisivat nämä kaksi asiaa. Mikä on oikein ja mikä väärin. Mikä on totta ja mikä valhetta. Onko tästä todella menty näin kauas.
Kuitenkin elät todellisuudessa. Samassa todellisuudessa kuin minä. Eri paikassa, mutta samaan aikaan.
Yksinäisiä on paljon
Suomi on onnellinen, mutta perin yksinäinen maa.
Asumme toistemme kanssa, vieri vieritysten melko lailla. Silti, naapurisi voi olla todella yksinäinen. Tai sinä, voit olla niin yksinäinen, ettet koe olevasi yhtä muiden kanssa tässä yhteiskunnassa.
Kuin sinut olisi hyljätty. Sitten kärsit ja voit hylätä itsesikin. Kuin maailman armoille. Kun olet niin yksin.
Vaikka minä olen täällä ja sinä siellä. Toiset töissä, toiset kaupassa. Missä ikinä kukakin on, on yksinäisyys totta. Kokemus on totta.
Ja on erittäin hirveää kokea itsensä jotenkin ulkopuoliseksi. Muiden hylkäämäksi. Pian olemassaolo voi tuntua merkityksettömältä ja turhaltakin. Joskus sisältäsi kumpuaa kenties toivon ripe. Tai tuhahdus, mitä sitten. Olen yksin ja niin vain on.
Kuitenkin sisälläsi on voimavarat, joiden avulla tämä kaikki kokemasi tuska ja vääryys voi kääntyä uudeksi aluksi. Voit nousta uusin voimin ja uusin siivin. Lentämään sinne, minne sinun tuleekin lentää.
Meillä on niin luontainen tarve yhteyteen. Se on sisäsyntyinen, eikä se lähde repimällä irti. Sen kanssa voi elää sovussa.
Voit tuntea, miten sinulla on yhteys itseen ja muihin ihmisiin. Vaikka olisitkin ja eläisit yksin.
Riippuvuudet, joita minullakin muuten on (ylläri), on mielestäni peräisin yhteyden puutteesta. Voi, kuinka kauan pitääkään ihmislapsen kärsiä, kaikenlaisista riippuvuuksista. Se voi viedä läpi elämän. Voi olla, että sinä et pääse eroon omistasi, kunnes täältä maanpäällisistä poistut. Tai voi olla, että pian huomaatkin, kuinka riippuvuus on hellittänyt otetta. Kun et niin keskitykkään siihen enää. Annat sen olla. Et pakota, etkä painosta. Olet vain ja hyväksyt.
Kaikki selviää kyllä aikanaan. Me olemme niin kiireellisiä. Kaikki nyt tänne ja heti. Tuon tiedän liiankin hyvin, malttamaton kun olen aina ollut.
Mutta sitäkin enemmän, olen kärsivällisyyttä ja kestävyyttä kasvattanut. Jokaisessa huonossa asiassa on paljon hyvää. Kun vain katsomme siihen päin.
Kuinka helppoa meidän onkaan tuijottaa niitä huonoja ja negatiivia asioita. Tuijottaa vain. Aivan kuin se siitä kaikkoaisi ja lähtisi.
Tiukemmin ne vain meihin tarttuu, jos oikein syynäämme. On hyvä katsoa lahjojen suuntaan. Kykyjä kohti.
Näin on yksinäisyydenkin laita. Älä katso siihen. Katso itseäsi. Ota yksinäisyys silmälasit pois. Katso, olet itsesi kanssa. Siinä niin ja kaikki on verrattain hyvin.
Kuinka minulle kävi kohdatessani oman yksinäisyyteni.
Yksinäinen sielu
Onko yksinäisyydellä kasvot? Kuolenko yksinäisyyteen? Hukunko omiin kyyneliin? Ymmärtääkö kukaan minua vai huudanko tyhjyyteen? Olen lapsesta saakka ollut yksinäinen sielu matkaten omassa pienessä maailmassani, tuntien suurta pelkoa, joka johtui yksinäisyydestä ja siitä, että jään yksin yksinäisyyteni kanssa. Yksinkertaista eikö vain?
Kuinka sitten tavallinen, hyvän kasvatuksen saanut ja perheen parissa elänyt ja kasvanut pieni tyttö, on voinut kokea yksinäisyyttä? Kun ympärillä on ollut rakastavat vanhemmat, isosisko ja kaikki nuo sukulaiset ja ystävätkin vielä. Tästä kaikesta huolimatta sielussani oli tyhjiö, joka nosti päätään jo kun olin hyvin pieni. Uskon myös, etten ole ainoa tällainen ihminen.
Muistan ensimmäisen hetken, jolloin koin elämässäni yksinäisyyttä ja pelkoa. Puhun nyt yksinäisyyden ja pelon tunteesta, joka oli pienelle ihmiselle, noin neljä vuotiaalle, liian suurta. Siitä hetkestä tuli ikäänkuin alkupää sille yksinäisyydelle, jota elämäni matkalla olen kokenut.
Pelko synnyttää hätätilan
Jos ihminen pelkää syntyy aivoissa hätätila. Tuo hätätila jää päälle niin pitkäksi aikaa, kunnes ihminen kohtaa tuon pelon. Sen pelon, joka laukaisi hätätilan aivoissa.
Meille alkaa muodostumaan ja rakentumaan jo varhain pikkuhiljaa identiteetti ja minuus. Kokemukset ja tunteet jäävät muistiin. Muisti, se on varsin pitkäikäinen.
Aivosi muistaakin siis juuri nämä hätätilat. Myös kehosi tietää ja tuntee ne. Joten jos kuljet elämääsi koskaan näitä asioita sen kummemmin läpikäymättä, kannat niitä siis mukanasi, siinä muodossa kuin ne ovat.
Itse oman terapiani aikana sain nähdä, miten oli monet menneet asiat laittanut ikäänkuin varastoon. Sinne mappi Ö:hön, odottelemaan. Tietoisesti luulin, että olin läpikäynyt nuo asiat.
Mutta ei suinkaan. Siellä ne lepäsivät ja odottivat oikeaa aikaa. Sen vuoksi tätä nykyä, ei ole mappi Ö:tä eikä Ä:tä. On vain nykyhetki & tämä päivä. Eilinen on mennyttä & huominen, tulee jos on tullakseen.
Yksinäisyyden paino
Täten voidaankin aikuisiässä katsoa rauhallisin mielin näitä asioita. Katsoa niitä rohkeasti ja pelkäämättä. Näin aikuisena, kun olen käynyt lävitse oman yksinäisyyden taipaleeni, välillä tuli hetkiä, jolloin säälin itseäni. Ihmettelin, kuinka kummassa olin jaksanut kantaa sitä yksinäisyyttä, pelkoa, surua ja häpeää. Ennenkaikkea, niitä kaikkia kyyneleitä, niin monta vuotta.
Kuinka tärkeää onkin ollut, olla itsellensä se ihminen. Se kanssakulkija, joka on armollinen. Kaiken tuon yksinäisyyden keskellä.
Nähdä itsensä kuin lapsena, pienenä pelokkaana tyttönä tai poikana. Jolle haluaa kertoa, ettei hän ole yksin.
Kuinka pelko sitten liittyy yksinäisyyteen?
Pelko on tunne ja kokemus asiasta, joka kauhistuttaa. Monet pelkäävätkin yksinäisyyttä. Kokemansa pelon takia, ihminen voi jäädä yksin. Voi käydä juuri, kuten aiemmin jo mainitsin & pelko vahvistuu. Sen vuoksi yksinäisyyden kokemuksien äärellä on hyvä tarkkailla koko asiaa laajemmin.
Jos hoidetaan yksinäisyyttä, on se nähtävä kokonaisuutena, eikä vain esimerkiksi yksittäisenä tunnetilana.
Sama asia, kuin ihmisellä on ruumis ja se on kokonaisuus, eikä vain jalka tai käsi, joka yksinään muodostaisi ruumiin. Tämän vuoksi pelko on yksi tärkeä osa yksinäisyyttä.
Pelko saa aikaan myös – taistelen ja pakenen – tilan. Se saa hätääntyneen ihmisen jähmettymään, sillä silloin ihminen ei tiedä, mitä on tulossa. Pelko lamaannuttaa ja tuottaa sen vuoksi tilan, jossa ei tiedä mitä tekee, vaan toimii vaistomaisesti ja ajattelematta.
Pelon äärellä
Kuvittelepa tilanne, jossa kohtaat tuon pelkosi. Olet sen äärellä, mitä pelkäät. Miltä se tuntuu? Reagoiko kehosi siihen? Jos, niin miten?
Tuleeko mieleesi ajatus, ettet voi kohdata sitä, koska et tiedä mitä tapahtuu. Vai kenties se herättää mieleen jonkun muiston?
Ja jos taas mielessäsi voit kohdata pelkosi, niin tee se myös käytännössä esimerkiksi kirjoittamalla se paperille ja katso mitä käy. Etene rauhassa pelkosi kanssa, kuuntele itseäsi ja tarkkaile oloasi.
En koskaan tarkoita, että pelkoa kohti tulisi mennä väen vängällä, mutta pienet liikkeet pelkoa kohti tekee meille jotain.
Jos et pelkää niin mahtavaa, olet kohdannut siis pelkosi. Avainasiana siis – pelko lähtee pelon kohtaamisella.
Pelon takana ei ole mitään pelottavaa. Onkin tärkeää ymmärtää ensin järjellisesti se tosiasia pelosta – ettei pelko tee mitään – tämän ymmärrettyäsi voit mennä ja kohdata pelkosi käytännön tasolla, ilman että pelko vahingoittaa sinua, sillä tiedät jo, ettei sillä ole valtaa sinuun. Haluat kai, että kehosikin olisi rentoutunut.
Itse olin jännittänyt lapsuudesta saakka. Kehoni sen tiesi ja en olisi silloin uskonut, mitä sen takaa voi löytyä, ja millä keinoin siitä pääsen vapaaksi. Miltä tuntuikaan jälleen olla rento.
HUOM!!! Tässä puhun siis pelosta, joka hallitsee jollakin tapaa omaa elämääsi, häiritsee, on aiheeton tmv. (pelko on myös suojaava ominaisuus ja tässä on kyse siitä, hallitseeko pelko elämää)
Pelkäätkö?
Oletko varmasti peloton? On ihmisiä, joiden kuulee sanottavan jopa uhmakkaastikin, ettei pelkää mitään. Jopa lapsien suusta tämän voi kuulla. Teini-iässäkin tällaiseen törmää. Sen sijaan aikuisiässä kun itsekin olen näin sanonut, voin vakuuttaa, en silti ollut peloton. Minä vain luulin olevani.
Elin oikeasti luulossa ja varmuudessa, että minä en kyllä pelkää en sitten yhtään mitään. Tyhmältä se nyt tuntuu jos sitä ajattelen, sillä samaan aikaan kun todistelin pelottomuudestani, asui sisälläni vielä aikamoinen pelokas pieni tyttönen.
Tajusin pelkoni vasta silloin, kun kohtasin yksinäisyyteni kasvoista kasvoihin. Niinä hetkinä, kaduin sanoneeni olevani peloton, sillä pelkäsinhän tuolloin myös kuolemaa.
Kuoleman pelko on totta niin monelle kulkijalle täällä. Siitä eritoten haluaisin ihmisten pääsevän vapaaksi, kun itsekään en enää ole sen orja ja ymmärrän, mitä ihminen läpikäy tuskiensa vallassa. Tässä postauksessa en kuitenkaan käsittele kuoleman pelkoa, sen täytyy olla sitten oma postauksensa.
Yksi matkani opetuksista itselleni oli ehdottomasti tämä: Ei haittaa jos on väärässä!
Olitpa sitten peloton tai pelokas, ole oma itsesi. Huomaa kuitenkin myös se, että ihminen on erehtyväinen, eikä siinä ole mitään väärää. Sen myöntäminen voi vain joskus olla haastavaa. Kukapa ei haluaisi olla aina oikeassa.
Yksinäisyyden tuottama tuska
Surua, murhetta, kipua ja tuskaa, kyyneliä, sairautta, mieli täynnä mustaa, sitäkö elämä on? Sitähän se. Osittain. Harva ihminen elää elämänsä ilman mitään näistä edellä mainituista.
On ihmisten poismenoa ajasta ikuisuuteen. On ihmisten kokemia avioeroja. On hylkäämistä. On hyväksikäyttöä. On elämän kadottamista. On itsemurhia. On taloudellisia vaikeuksia. On väkivaltaa. On epäoikeudenmukaisuutta.
Koska tämä loppuu? Koska kuivuu kyyneleeni tämän kaiken keskellä? Koska ymmärrän tämän kaiken? Milloin en enää ole yksin tämän kaiken keskellä? Kuka vie kipuni pois? Vai viekö kukaan? Onko auttajaa minulle, vai olenko tuomittu yksinäisyyteen.
Ajatuksia:
”Olen yksin. Olen niin yksin. Niin todellakin yksin. Elämä. Miksi olen täällä jos olen kerran yksin? Elänkö täällä nyt kärsien tämän yksinäisyyteni kanssa? Eikö kukaan näe? Eikö kukaan kuule? Huudanko tuuleen? Kuinka monesti vielä itken itseni uneen? Kunpa voisin käpertyä suojaan. Suojaan tältä kaikelta. Piiloudun luolaan ja jään sinne. Rakennan muurin ympärilleni, jottei kukaan minua näe. Eihän kukaan välitä, vaikka olen yksin. Ja jos puhuisin, puhuisin minä tuuleen. Puhuisin ja pukahtaisin, eikä kukaan vastaisi. Jos vain suuni avaisin, ei se minua hyödyttäisi. Sillä olenhan yksin. Vaikka vuodattaisin kaikki kyyneleeni, ei sitä kukaan huomaisi. Korkeintaan maa ympärilläni kostuisi. Ja mitä hyötyä olisi siitä ihmiselle, minun kaltaiselleni. Ei mitään. Sangen surullista olla minä. Sangen yksinäistä olla minä.”
Joita seuraa, lisää ajatuksia:
”Säälittävää. Voi miten olet niin säälittävä. Oletpa sinä huono. Oletpa oikein kurja valittaja. Valivalivali, valivali ja vali. Eihän kukaan ole tuollainen. Onpa sinulla huono itsetunto kun tuollaisia mietit. Älä vaan sano sitä ääneen, joku kuulee ja ai miten noloa. Kyllä sitten hävettää. Kaikki nauraa ja sittenpä vasta oletkin yksin. Eihän kukaan tuollaista jaksa. Katsella eikä kuunnella. Saatikka koskettaa. Yök mikä iljetys. Parempi kun ei sinua olisikaan.”
Suru
Mitä tekee suru? Kun itse katsoin omaan surullisuuteeni, suruuni, kyyneleihini, törmäsin yllättäen odottamattomaan vieraaseen. Tuo vieras oli: Surun suru. Anteeksi MITÄ? Surun suru. Siis onko Surulla suru.
Näin oli minulla. Suru, joka suri suruani. Tein siitä aikanaan pienen kirjoitelman, joka kuvastaa suruni käsittelyä hieman tarkemmin, tässä se on:
”Minne laittaisin sen surun piiloon, en voi sitä ymmärtää, en voi sille yhtään mitään.
Kuin kuiskaus vieno, herää surupukuun.
Pukee ylleen kaiken sen, jonka kätkenyt on.
Voisinko sen kanssa olla, vaiko en.
Onko oikein ottaa suru, ottaa pois sen puku.
Panna narikkaan vain hetkeksi edes, kun käy raskaaksi huokaus sen.
Voisinko laittaa sivuun kaiken tuskan raastavan, epäoikeuden.
Missä on rakkaus lähimmäisen.
Onko puvussa tuossa, kätkettynä kaikki, jonka kestää voin Jumalan, yhden ainoan.
Syleilyssä hellässä. Huomassa oman armaan. Rakastettuni. Ainoani. Oikeani. Omani.
Vain Hänelle suon, rakkauden tuon.
Kaiken olennaisen. Merkityksen. Kokonaisen.
On läsnä. On tässä. Se mitä olinkin etsimässä.
Rakastan sinua. Ja palvon sinua. Olet rakkauteni lähde. Raukkauteni, joka ei lähde.
Suru, surun vei.”
Suru herättää
Heräsin todellisuuteen. Olin pelännyt kirjoittaa auki mietteitäni surusta. Olin yksin ja pelkäsin surua, sitä mitä kohtaan jos menen surun lähelle. Tarkoitan niin lähelle menemistä, ettei tilaa ole kuin sille surulle.
Siinä ei ole tilaa yhdellekään ihmiselle. Siinä ollaan sitten todella yksin. Niin, että voi tietoisesti kohdata tunteensa, olla armollinen itsellensä silloin, kun kukaan muu ei sitä enää ole.
Kun ei ole ketään, johon voi luottaa, ei ketään, joka kannattelee. On vain tyhjyys. Tästä tilanteesta löysin itselleni armon. Sen, että todellakin sydämestäni olen itselleni armollinen.
En enää syytä itseäni. Olen ja suren, sillä minulla on siihen oikeus.
Ihminen ihmiselle
Me ihmiset surraan jokainen omalla tavallaan. Kuitenkin meitä yhdistää ihmisyys. Se, ettei ole ihmistä, joka ei surua tuntisi. Meille ihmisille on luotu tunteet.
Suru on lähellä yksinäisyyttä, sillä yksin ollessaan on ihminen surullinen. On tämä jo ammoisista ajoista asti tiedetty, kun on kirjoitettu, ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Se on juuri näin.
Sen vuoksi me emme elä täällä yksin, vaan maanpäällä on muitakin kuin vain sinä. Oli ne sinua lähellä tai kaukana, ne kuitenkin ovat olemassa. On sinusta itsestäsi kiinni, kuinka lähelle ihmisiä päästät omaan elämääsi.
Monilla on vaikeita kokemuksia ihmisistä ja kaltoinkohtelusta. Itsellänikin näitä on kertynyt, joten voin vain todeta, ettei kukaan ihminen ole täydellinen. Ei siis myöskään ole olemassa ihmistä, joka olisi 100% luotettava.
Ihminen on ihminen ja hän toimii kuin ihminen. Me emme ole eläimiä vaan ihmisiä. Emme ole Jumala. Meille luontaista on tehdä asiat ensin väärin, kunnes tulemme tietämään mikä on oikein.
Sitten me teemme siltikin vielä väärin, kunnes todella tulemme tietämään mikä on oikein. Emmekä välttämättä sittenkään vielä tee oikein. Tässä tulee ilmi ihmisyys, ihmisen luonne ja hyväksynnän tärkeys. Rakastaa itseään, ansaitsee sitä tai ei. Rakkaus parantaa, sitä en kyllin monesti voi sanoa.
Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on
Jossain vaiheessa elämää on hyvä siis katsoa itseänsä läheltä. On ihan tärkeää, että voimme katsoa itseämme armon näkökulmasta, eikä niinkään rangaistuksen.
Löydämme armollisuuden hyväksyä itse itsemme sellaisena kuin olemme. Niin ikään oma identiteettimme ei rakennu sen varaan, mitä joku ihminen on sanonut, eikä sen varaan mitä olemme kokenut. Negatiivista tai postiivista.
Kokemus on kokemus. Tunne on tunne. Ja mielipide on mielipide.
Voimme katsoa itseämme rakkaudesta käsin hyväksyen vajavaisuutemme ja sen, että koemme yksinäisyyttä ja surua ja olemme tällaisia kuin olemme. Arvokkaita sellaisenaan, ihmisenä.
Tämän me ihmiset yleensä erotamme tiedostamattakin.
Tuosta hyvänä esimerkkinä on erilaiset riippuvuudet, jotka edelleen on (mielestäni) lähtöisin juurikin yhteyden tarpeesta.
Voit olla myös fyysisesti läsnä aivan lapsen vierellä ja lapsi tietää oletko siinä oikeasti hänen kanssaan läsnä vai et. Niin myös me aikuiset tämän yleensä tunnistamme. Me vain kutsumme sitä nimellä, ehkä luottamuspulaksi.
Häpeä
Mitä jos koen häpeää? Se on tavallista. On normaalia, että yksinäinen kokee häpeää. Häpeä on laaja-alainen asia, enkä siihen pureudu nyt tarkemmin, sanon vain muutaman pointin. Jos törmäät häpeään, on siitä mahdollisuus päästä pois ja se on erittäin merkittävääkin.
Häpeän kanssa ei kannata jäädä yksin. Se tulee myös kohdata ja käydä läpi. Se on myös yksi vaikeimmista asioista, joita ihminen elämässään kohtaa. Mutta sen varjosta on mahdollista hypätä pois.
Monet sekoittavat häpeän esimerkiksi nolostumiseen. Sen vuoksi on hyvä tarkastaa onko kyseessä häpeä vai jokin muu tunne, kuten juuri tuo nolostuminen, tai vaikkapa pelko tai ahdistus siitä, että joutuisi häpeään. Silloin kyse ei ole varsinaisesti häpeästä.
On myös tervettä ns. hyvää häpeän tunnetta, sekä sitä, joka ei ole tervettä häpeää. Näistäkin on hyvä vaikkapa kirjoittaa ja sen kautta voit päästä kiinni omiin todellisiin tunteisiisi.
Kun sinulla ei ole ketään ja olet yksin
Mitä silloin voit tehdä? Kerroinkin kirjoituksessani parissa kohdin siitä, että on hyvä esimerkiksi kirjoittaa omia tunteitansa paperille. Jos kirjoittaminen ei luonnistu voi tapa olla vaikkapa piirtäminen, laulaminen, näytteleminen tai soittaminen. Jos nämä ei ole luontaisia, mieti:
Mikä olisi sinun keinosi purkaa ajatus käytäntöön sillä tavalla, että ilmennät sitä itsellesi näkemisen muotoon, niin että voit sen kohdata?
Ammattiapua on tarjolla, sielunhoitoa tai vaikkapa terapiaa. Näihin kannattaa tarttua jos mahdollista. Ilmaistakin apua ja kuuntelijaa on esimerkiksi seurakunnassa.
Yksinäisyyden kohtaaminen
Se että mennään kohti yksinäisyyttä, joillekin on oleellista tehdä se yksin, kuten vaikkapa minulla oli näin. Silloin myös kohtaat sen varmemmin.
Jos sinulla ei ole tätä mahdollisuutta, etkä halua tai uskalla lähteä kohtaamaan sitä yksin, niin mieti kenen kanssa sen voisit kohdata. Kuka voisi olla kanssasi siinä tilanteessa ja jakaa tunteita ja kokemuksia. Kenties jossain on joku toinenkin ykinäinen, joka miettii samaa? Jos sinulla ei ole ketään, toivo, että löytäisit jonkun. Kun uskaltaa toivoa, niin toive voi toteutua. Se on hyvin yleistä.
Voi myös jopa olla niin, että olet tietystä syystä yksin. Ehkäpä jopa sen vuoksi, että voisit kohdata aidosti yksinäisyytesi, eikä sinun tarvitsisi elää siinä surren yksinäisyyttäsi, kokien sitä hetkestä seuraavaan, saaden vain aina hetkellistä helpotusta sydämen kipuusi.
Tahdon, että voisit kokea rauhaa ja tulisit näkemään yksinäisyytesi voimavarana.
Yksinäisyys voimavaraksi
Yksinäisyydestä voimavara. Minulla on pienestä asti ollut tapa sisäisesti kääntää asiat postiiviseksi. Olen aina tsempannut itse itseäni, rohkaissut olemaan rohkeasti minä.
Muistan kun lapsena aloin nauttimaan juoksemisesta. Pystyin rajattomasti juoksemaan ja juoksemaan ja aina vaan siitä nautin, enkä kyllästynyt.
Juoksin myös mielessäni. Juostessa opin, että on tärkeää, mitä itsellensä puhuu. Mitä päässänsä oikein miettii. Kuinka tärkeää on ihmismieli, jotta se olisi mieli, joka ei käänny sinua vastaan, vaan on sinun kanssasi.
Ihminen kun mielessänsä miettii niin monia.
Tiesitkö, että et tee mitään ilman, että päässäsi on ollut siitä ensin ajatus? Tämä on varsin ajattelemisen arvoinen asia. Elämä on valintoja täynnä ja me voimme valita mitä mietimme ja mitä valintoja teemme elämässämme.
Tähänkin liittyy tieteellistä todistusta. Voit esimerkiksi kitkeä päästäsi negatiiviset ajatukset ja korvata ne positiivisilla ajatuksilla. Itse kutsun tätä aivojen puhdistukseksi luonnollisin keinoin.
Tähän on annettu meille kyky, joka löytyy aivan jokaiselta.
Voit siis lähteä yksinäisyyden kohtaamiseen avoimin ja hyvin mielin. Ja se todellakin on sen arvoista.
Lähellä itseä yksinäisyyden kanssa, löydät omat lahjat
Tässä muutamia esimerkkejä. Kun alat näkemään yksinäisyyden voimavarana ja positiivisena asiana, et niinkään hylkäämisenä, epäonnistumisena tai huonona itsetuntona, niin sen kautta pääset lähemmäs itseäsi ja omia lahjojasi.
Alat arvostaa itseäsi enemmän. Näkemään onnistumisia ja saat rohkeutta kohdata muita ihmisiä avoimin mielin ja rakkaudesta käsin, joka vie sinua kohti sitä, että voit nauttia ihmisten läheisyydestä. Kokea, ettet ole yksin, saaden iloa muista kanssa matkaajista, nähdä heidät ehkä jopa uusin silmin ja myös voimavarana elämässäsi.
Hylkääminen
Vielä sananen hylkäämisestä. Se on itsessään kivulias aihe, sillä niin monet ovat elämänsä aikana kokeneet hylkäämistä uudelleen ja uudelleen. Sen myötä on voinut yksinäisyyskin tulla.
Se minkä vuoksi en lähtenyt purkamaan yksinäisyyttä ja yksinäisyyden kokemusta hylkäämisen näkökulmasta johtuu siitä, että olen lukenut monta artikkelia ja kirjojakin koskien tätä aihetta, ja halusin lähestyä yksinäisyyttä omasta näkökulmastani ja kokemuksesta.
Olen läpikäynyt kokonaisuudessaan kaikki nämä tekstissäkin edeltämainitsemani tunteet ja kokemukset. Yksinäisyyden, pelon, surun, hylkäämisen, anteeksiannon ja lukuisia muita.
Kirjoitan postauksia siis vain niistä asioista, joista minulla on henkilökohtaisia kokemuksia ja toki myös tietoa. Kirjoitan vain niistä matkoista, jotka olen jo kulkenut.
Kirjoitan, sillä rakastan kirjoittamista ja sen kautta tahdon jakaa asioita ja auttaa ihmisiä, sekä tuoda esiin henkisen hyvinvoinnin tärkeyttä. Olen tavallinen ihminen, joka elää tavallista elämää. Jos jotakuta auttaa se mitä tuon esiin, niin se on tietysti mukavaa, jos se sen sijaan jotakuta suututtaa, en siitä niin hämmenny, saa suututtaa. Hyväksyn sen.
Itseäni on aina auttanut kirjoittaminen. Näin jälkikäteen käydessäni näitä läpi on sekin tietynlaista uutta prosessia ja eteenpäin menemistä. Haluan nähdä itseni armollisin silmin, tahdon olla minä ja elää minun elämääni tässä ja nyt. En enää koe olevani yksin, sillä tiedän etten ole koskaan yksin.
Tiedän sen sydämessäni, minulla on varmuus. Vaikka en kokisi rakkautta ihmisiltä voin silti olla tyytyväinen elämääni. Elämäni ei perustu siihen, mitä tunnen. Ei siihen, mitä koen. Ei siihen, mitä näen. Ei siihen, mitä muut sanovat tai ajattelevat. Elämäni vain on. Elän ja olen ja hengitän.
Niin kauan kuin täällä olen, elän ja hengitän, teen sen mielelläni, sillä kyynellaakson kautta vei tieni tähän, missä nyt olen. Läpi yksinäisyyden menin ja selvisin. En hukkunut kyyneliini, en kuollut yksinäisyyteeni, enkä murheeseeni menehtynyt.
Olen elämäni aikana myös käynyt lähellä kuolemaa, erittäin lähellä, olen ollut sairas, olen ollut heikko ja olen vieläkin. En ole kuollut fyysisesti, henkisesti kyllä, mutta kun sitä ihminen hukkaa oman elämänsä ja on toivoton, löytyy se toivo sieltä ja voi nousta jälleen ja löytää elämänsä. Elää ja olla ja hengittää.
Tästä kaikesta kiitollisena voin luottavaisin mielin sanoa sinullekin ystävä rakas, et ole yksin, ainakin olen minä täällä ja sinä siellä. Sillä olen olemassa ja en turhaan, etkä sinäkään.
Kiitos, että luit ja kuljit tämän kappaleen matkaa kanssani. Ole siunattu. Ihanaa, että olet olemassa.
Ole itsellesi armollinen. Anna eritoten anteeksi itsellesi ja muille, jotta voit kulkea matkasi hymyillen ja kiitollisin mielin.
Sinä olet sen arvoinen. Ole sinä läsnä, missä ikinä kuljetkaan. Äläkä liioin pelkää ihmistä.
Parhain terkuin, Virpi
Ps. Jos luit tänne saakka, niin ONNEA! ja KIITOS!
Mahtavaa olisi myös, jos laittaisit kommenttia alas tai yksityisviestillä kertoisit, mikä tässä erityisesti kiinnosti?
Pps. Ymmärrän erittäin hyvin jos et juuri nyt jaksa 😉 mutta ole matalalla kynnyksellä kuitenkin yhteydessä halutessasi.
Jutellaan! –Virpi