Sisäinen ristiriita – Näin löysin rauhan

Sisäinen ristiriita aiheuttaa epätasapainoa elämässä. Sen kanssa on vaikea kulkea.

Kerron tässä postauksessa mikä auttoi minua pääsemään eroon sisäisestä rauhattomuudesta ja ristiriidasta.

Sisäinen ristiriita johti uuteen alkuun

Kokonaisvaltainen hyvinvointi on laaja käsite. Minulle se kuitenkin tarkoittaa tyytyväisyyttä, kiitollisuutta ja tasapainoa. Sitä, että ristiriidan sijaan, olen sinut itseni kanssa.

Kerron seuraavaksi, miten ristiriita kuljetti minua eteenpäin. Kohti uutta alkua, jälleen kerran. Kohti rauhaa.

Elämäni aikana uusia alkuja on ollut tasaiseen tahtiin. Miellänkin uudet alut erittäin ihaniksi suunnan muutoksen mahdollisuuksiksi.

Raotan yhtä oman elämäni solmukohtaa. Kerron ajasta, jolloin olin murheen murtama, koska olin fyysisesti sairas. Elämä tuntui välillä olevan täyttä tuskaa.

En todellakaan ollut tyytyväinen tai onnellinen. Kaiken lisäksi, olin ristiriidassa itseni kanssa.

Uudet alut ovat aina muutos parempaan

Noniin, lähdetäänpä liikkeelle. Olin tuolloin 22 -vuotias ja sain esikoiseni.

Elämäni oli vihdoin kääntynyt urille, joista nautin. Uppouduin täysin uuteen alkuun elämässäni ja tein kaikkeni lapsen hyvinvoinnin eteen.

Onnellinen äiti ja vaimo, ihanaa. Kuinkas sitten kävikään? 

No, lapsi kasvoi ja oli noin puolitoista vuotias, kun kehoni teki stopin. Lapseni oli syntynyt hätäsektiolla puolitoistavuotta sitten ja nyt kehoni sanoo stop. Salailin vaivojani ensimmäiset puoli vuotta.

En halunnut uskoa, että minulle kävisi niin. Unelma-elämähän oli vasta alussa.

Pelkäsin pahinta, että nyt tämä kaikki hyvä viedään minulta pois. Lopulta oli kuitenkin mentävä lääkäriin.

Siitä seurasi useat leikkaukset ja lääkärillä käymiset. Minulla oli vuosien aikana leikkauksissa komplikaatioita, kuten sisäisiä verenvuotoja.

Luulin useasti kuolevani. Sain myös paniikkikohtauksia sairaalassa.

Kokemuksia on myös väärin lääkitsemisestä. Pistettiin pää sekaisin ja jätettiin kipuihin. Traumatisoivia kokemuksia noilta vuosilta riittää. Enempää en halua luetella.

Kokemukset olivat epätoden tuntuisia. Miten elämä voi yhtäkkiä kaikesta ihanuudestaan muuttua niin päinvastaiseksi.

Se muistutti myös menneistä huonoista kokemuksista. Mutta kuten sanottu, elämä ei ole ennalta arvattavaa. Pikemminkin melko yllättävää.

Onneksi elämä oli kartuttanut juurikin niitä kokemuksia. Oli edes jossain määrin helpompaa ottaa uusia takaiskuja vastaan.

Silloiset leikkaukseni, eivät kuitenkaan parantanut minua. Niistä ei ollut apua myöskään siihen henkiseen tuskaan, jota näiden kahdeksan vuoden aikana koin.

Kun raja tulee vastaan

Elämässä siis sattuu ja tapahtuu yhtä sun toista. Jossain kohtaa tulee kuitenkin se henkinen rajapyykki vastaan. Jokaiselle meistä.

Vaikka kaikesta näistä selviydyin ja tänä päivänä porskutan täysiä eteenpäin, näin ei olisi, jos en olisi pysähtynyt. Luovuttanut totaalisesti. (tämä on romahdus nro.2/3).

Tietysti huomaan, ettei minulla edes ollut muita vaihtoehtoja. Tai ainakaan voimia niiden toteuttamiseen.

Tätä pysähtymistä edelsi aika, jolloin minulla oli rajuja paniikkihäiriöitä kotona. Luulin kokoajan kuolevani.

Enkä vain löytänyt sitä ”ongelmaa”, jota etsin.

Sitä, että mikä minua oikein vaivaa!?!

Olin fyysisesti edelleen hajalla, leikkauksista huolimatta. Lääkärini sanoi, että voin mennä työhön, olen kunnossa.

Näiden osalta olin terve (hänen mielestään). Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että minua ei vaivannut vain yksi sairaus, vaan monta.

Se on itseasiassa myös nykypäivänä iso ongelma. Palvelut ovat hajanaisia, eikä suoraa polkua tunnu hyvinvointiyhteiskunnassa vieläkään löytyvän. Lääkäreillä ei ole aikaa tai lääkäreille ei ole aikaa.

Tämän tiedon hyväksymiseen meni oma aikansa. Tätä nykyä ymmärrän, kuinka tämä yhteiskunta todellisuudessa oikein toimii ja kuinka se ei toimi.

Sen ymmärtäminen muuten auttaa antamaan anteeksi kohdatut inhimilliset (virheet) kokemukset. Nykyisin lääkärien ja muiden auttaja tahojen palveluihin meneminen on yksinkertaisempaa ja ehkä jopa ihan mukavaakin.

No joka tapauksessa. Olin siis ehkä fyysisesti jokseenkin terve (mieluummin sanoisin kykenevä elämään). Henkisesti, noh, loppunut.

En tietenkään uskonut lääkäriä ja ongelmani pahenivat. Pian meninkin jo taas uuteen leikkaukseen. (Vink! Kuuntele aina omaa syvintä sisintäsi)

Lapsesta asti lääkärit olivat tulleet tutuiksi. Vanhemmiten, en vaan enää olisi jaksanut kiertää lääkäriltä lääkärille. Silloin en tiennyt enää, mitä tekisin.

Nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve

Minusta ei löytynyt viittauksia masennukseen, enkä sellaista kokenut. Sisäinen ristiriita ja rauhattomuus enemmänkin vain ahdisti.

En puhunut kenellekään asioistani, sillä tunsin, että kukaan ei voi ymmärtää, eikä siten kuulla sitä todellista ongelmaani ja auttaa.

Halusin tulla nähdyksi ja kuulluksi. 

Ympärilläni kaikui vain muiden puheet siitä, kuinka olen terve. Ihmettelyä ja valitusta, kuinka en nyt tee mitään.

Koin asian aivan päinvastoin. Olin sairas ja tarvitsin apua. Olin aivan uupunut ja poikki.

En ollut viiteen vuoteen herännyt virkeänä. Väsymys oli kertakaikkisen kamalaa. Kivut ja säryt, sekä kokemus siitä, ettei kukaan kuule, eikä näe.

Lopulta etsin turvaa ihmisistä. Sitä hellyyttä ja rakkautta ihmisistä. En voinut käsittää, miten en nähnyt sitä.

Vaikka minusta välitettiin ja yritettiin auttaa, jokin pala ei vain loksahtanut paikoilleen.

Tuntui siltä, kuin ympärilläni joka ikinen ihminen kärsisi sitä samaa (kuitenkin omaa ongelmaansa), jonka vuoksi he eivät kykene seisomaan rinnalla.

Olemaan läsnä. Se on se, mitä olin vailla. Ihmisen läsnäoloa.

Ehkä sen vuoksi, lapseni oli minulle niin tärkeä elinvoiman lähde. Päivästä toiseen jaksoin kulkea eteenpäin, koska lapsi.

Halusin varjella lastani, siltä omalta kivulta. Siksi sainkin peitettyä niin paljon omaa kärsimystä. Hain sinnikkäästi vastausta, vaikka olin aivan loppu.

Ristiriita ja sisäinen rauhattomuus

Sisäinen ristiriita ja rauhattomuus johtui siitä, etten kokenut olevani terve. En voinut hyvin. Voin pahoin.

Minuun vaikutti myös paljon se, mitä muut ajattelevat. Mitä lääkärit sanoivat ja mitä yhteiskunta oli mieltä.  

Tiesin kuitenkin sen itsessäni, että jotain oli vialla. Jos ei olisi, kai minulla kuuluisi olla sisäinen rauha.

Sisäisen rauhan sijaan, oli levottomuutta, ahdistusta ja kipua. Uupumusta ja virkistämätöntä unta. 

Yhtenä päivänä kuitenkin voimani vain hävisivät. Jälleen yksi henkinen rajapyykki tuli vastaan. Tuli se romahdus 2/3.

Luovutin. Yhtäkkiä vaan tajusin sen. Että kyllä, nyt olen loppu ja nyt en enää jaksa. Piste.

Ja kyllä, olin ollut perinteinen suomalainen suorittaja tyyppi. Ja kun en saanut apua ulkopuolelta, ajattelin hoitaa asian aivan itse.

Siinä piilee vaara. Voimat riittää, kunnes ne loppuu. Sellainen vaara.

Päätin myös tuolloin, etten etsi turvaa ihmisistä, vaan lopetan sen. Päätin sinä samana päivänä, että jos huomenna herään, niin sitten on vielä toivoa. 

Aina on toivoa! Aina. Siis ihan aina.

Läsnäoleva itselle

No, heräsinhän minä. Maailma näytti jotenkin erilaiselta. Se raskas taakka oli pudonnut harteilta.

Koin valtavaa huolenpitoa. Kiitin päivittäin elämästäni. Näin mahdollisuuden.

Vapauduin siis ajatuksesta, että olisin yksin. Tai, että tarvitsisin jotakin ulkopuolelta tulevaa. Jotain, jotta tulisin nähdyksi ja kuulluksi.

”Ongelmani” alkoi hellittää, kun hyväksyin sen sellaisena kuin se oli. Olin loppu, halusin tai en.

Tosiasioita, niitä kun ei voi muuttaa. Ne on vain hyväksyttävä. Sellaisenaan.

En tullut nähdyksi ja kuulluksi, ajatteli siitä kuka mitä hyvänsä. Sen tajuaminen oli yksi minun loistohetkistäni.

Vain yksin itse tietää, mitä itsessään kokee. Siihen parasta lääkettä on hyväksyntä. Itsessään. Itselleen.

Tunnistin henkisen huonovointisuuteni. Tunnistin ristiriidan sisälläni.

Pohdiskelin sitä, mistä yritin saada apua ja kehen yritin turvata. Ulkopuolisiin ihmisiin? Perheeseeni? Sukulaisiini? Mihin? Mihin minä oikein katselin…

Ongelmiin johti myös se, että yritin. Yritin selviytyä. Koetin elää elämääni.

Tehdä asioita muiden mieliksi. Hain hyväksyntää, itselleni.

Samalla koitin saada ihmisistä irti sitä, minkä vain minä voin itselleni antaa, ei kukaan muu. Hyväksyntä. Läsnäolo. Tila. Armo.

Minun toiminta oli vähän kuin uhrautuisi ihan vaan huvikseen. En osannut puolustaa omia oikeuksiani. Sanoa ääneen oikeita tunteitani.

En luottanut ihmisiin, vielä vähemmän itseeni. Omaan kykyyni puolustaa itseäni. Vanhat kokemukset ruokkivat sitä ajatusta. Enhän ollut ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa.

Tuntui, kuin hyväksyisin hiljaa oman kuolemani. Hui hai, mitä väliä.

Vaikka sisäisesti olin todella itsevarma. Itsevarmuus kaikkosi kuin tuuleen, kohdatessani nuo arvoisat lääkärit ja ”terveet ihmiset”.

Se tunne oli, kuin olisi heitetty suurista juhlista ulos. Vähän niinkuin, sut kutsuttiin, mut hei, en tunne sua, mee pois.

Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan

Jälkeenpäin on aina hyvä katsella ja nähdä. Tein parhaani. 

Vaikka sivuutin itseni, oman hyvinvointini kustannuksella, tein kaiken, mitä siinä hetkessä oli tehtävänä. Sen, mitä osasin.

En osannut hoitaa itseäni. Hoidin vain puolet ja lapsenomaisesti odotin, että joku muu hoitaa sen toisen puolen.

No, olin väärässä. Kun aikuistutaan, tuo toinen puoli tulee itsellemme. Ja lopputulos on päätähuimaavan huono, jos sen jättää tekemättä, kuten minä tein.

Oppi ja ikä kaikki. On kuitenkin parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Joten nou hätä.

Tämä romahdus nro.2 johti luonnollisesti romahdukseen nro. 3, joka onkin viimeisin sellainen. Jääkö se viimeiseksi, sitä en tiedä. (Tuskin, koska olen ihminen. Itseasiassa se on melko lohduttavaa.)

Voin kuitenkin todeta, etten enää pelkää voimieni loppuvan. Jos ne loppuvat, ne loppuvat.

Ainakin nyt on motivaatio pitää yllä omaa hyvinvointia ja se on se mitä tarvitsinkin. Se ei enää ole sijalla sataviiskylmiljoonatuhat. Vaan nro.1.

Ja kun joka tapauksessa tiedän, että kerran tulee se päivä, jolloin kehoni voimat hiipuvat. Mieleni taantuu tyynille vesille. Niin ei tarvitse olla huolissaan.

Ei tarvitse miettiä, että minne sitä menee, ja onko loppu kamalan hirveä vai mitä se on. Kun tiedän mitä se sitten on.

Romahdus nro.3 oli niin syväluotaava, että siihen päivään asti luulin olevan mahdotonta, että ihminen romahtaa oikeasti suorilta jaloilta kesken kävelyn.

Nyt tiedän, että kaikki on mahdollista. On mahdollista olla epätasapainossa. On mahdollista olla täysin ristiriidassa itsensä kanssa, ja silti elää elämäänsä.

On mahdollista olla sairas ja terve yhtä aikaa. On mahdollista, että on järjissään tai, ettei ole.

Tai sitten ihan vaan on mahdollista löytää pilkahdus toivoa, vaikkei sitä olisikaan enää tippaakaan.

Toivo on siis myös tipatonta, se on mahdollista. Mahdollisuudet ovat rajattomat. Vain me rajoitamme niitä.

Sinut itsensä kanssa

Yritin silloin vaikeina aikoina aika kovasti itse auttaa itseäni, kunnes en vaan enää jaksanut sitäkään.

Tuhlasin kaikki mitä minussa on, viimeistä pisaraa myöten. Etsimällä vastausta, jonka jo tiesin olevan minussa. 

Kun kaikki voimavarani olivat käytetty, en enää jaksanut.

Juuri silloin oli aika katsoa totuutta silmiin. Silmät omalle ”ongelmalle” eli ristiriidalle, avautuivat. Ne avautuivat vasta, kun sydämessäni luovutin. 

Toisin sanoen, niin kauan kuin on pikkuriikkisenkään voimia jatkaa, niin sitä sitten vain jatkaa. Ohitetaan kehon huuto ja kaikki se luontainen signaali omasta hyvinvoinnista.

Se on aika yleistä, kuten varmasti tiedät.

Minulle tuli juuri se hetki, totuuden näkemiselle. Kaikki voimat olivat poissa ja olin itsekseni. Jo kuinka monetta kertaa.

Siinä tuli sitten mieleeni kysymyksiä, kuten: Olenko läsnä itselleni? Rakastanko itseäni? Kuka minä oikein olen? Olenko se sama joka olin? Missä olen? Itsessänikö? Missä mun identiteetti oikeasti on? 

Oli aika kurkata sielun syövereihin, mitä sieltä voisikaan löytää. Kenties uuden alun ja täysin uuden elämänvaiheen.

Niin minulle kävi.

Viimeisin romahdus sai aikaan sen, että sain apua. Minut kuultiin.

Jotenkin hassua. Miksi siihen meni niin kauan? Ei sitä turhaan sanota, että ihminen on kova luu. On, tosiaankin.

Voinkin todeta, että on siis huomattavasti mukavampaa elää sinut itsensä kanssa, kuin ristiriidassa itsensä kanssa. On mukavaa olla läsnä itselle. Luottaa itseensä.

Sisäinen rauha

Sisäinen ristiriita oli poissa. Tilalle tuli rauha ja tyytyväisyys. Kiitollisuus ja tasapaino mukana, matkanteko on verrattain siistimpää.

Jotenkin tulee se olo, että jaahas, tätäkö se elämä sitten on. No jee, kiva.

Hyvä, että sain tietää sen tämän elämän aikana. Muuten olisi kyllä harmittanut.

Olen aina viihtynyt itseni kanssa ja hiljaa hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen. MUTTA. Sinut itsensä kanssa oleminen, ei silti ole, vain sitä.

Siksi hämmästelinkin ja en huomannut. Luulin, että siinä se. Ulkoistin sen oman ”ongelmani”.

Kunnes uskalsin kohdata itseni. Tulla näkyväksi. Itselleni.

Allekirjoitan muiden sanomisen siitä, että itseä me huijaamme parhaiten. Se on niin totta.

Mielessä on helppo huijata. Sitä uskoo olevansa niin ovela, kunnes jää kiinni. Sitten voi jalat tutista, vaikka turhaa sekin.

Koska kuitenkin meissä on sisäinen lempeys ja rakkaus itseämme kohtaan. Kun vain otamme sen sieltä esiin.

Olenkin miettinyt joskus, että miksi ihmeessä sitä kätkee jotain, niin kaunista sisällensä.

Jotain niin kaunista ja kirkasta, että eikö juuri sen tulisi meistä näkyä.

No tottakai tulisi. Ja se näkyykin, kun oikein tarkasti katsomme. Ei ohi, vaan itseämme.

Ei muita, vaan itseämme. Näemme sen kyllä usein muissa. Siitä ei vain silloin ole meidän terveyden kannalta mitään hyötyä.

Ja kun sydän oikein puhdistuu siitä maailman saastasta, se on sitten kyllä aivan puhdas.

Mutta kuten kotimmekin, jos kävelet kurasaappailla kotonasi, aivan varmasti joudut imuroida ja pestä lattiat jossain vaiheessa.

Tai sitten voit valita levitellä sitä kuraa ympäriinsä. Ja luonnollisesti, siitä tulee suurempi sotku.

Itse näen sisimpämme näin. Onkin siis ihan hyvä katsoa, ketä kotiinsa päästä ja asettaa rajat.

Pitää huolta kodista ja ylläpitää omaa ympäristöänsä, jossa elää.

Kunnioittaa siis sitä. Omaa kehoa ja mieltä.

Kuten alussa totesin, kokonaisvaltainen hyvinvointi on minulle tyytyväisyyttä. Se on sitä kiitollisuutta ja tasapainoa.

Sitä, että ristiriidan sijaan, olen sinut itseni kanssa.

Itsensä rakastaminen sellaisenaan kiteyttää tämän kokonaisuuden. Ilman rauhaa itsensä rakastaminen on kamppailua.

Oletko sinä joutunut kamppailemaan elämän ahjossa? Aivan varmasti jokainen meistä on.

Uskon vahvasti, että jokaiselle määränsä mukaan. Ei liikaa, eikä liian vähän. Vaan sillä tavalla sopivasti.

Mielestäni elämän kärsimyksiä ei tulisi koskaan verrata. Päällepäin, emme koskaan voi tietää, mitä kukakin sydämessään kantaa.

Myötätunto itseään kohtaan onkin mielestäni parasta lääkettä, ihan kaikkeen. Sitä kautta voi enemmän ammentaa läsnäoloa myös muille.

Kunhan muistaa, että ensin itsellensä. Sen kautta löytää todellisen rauhan.

Terkuin, Virpi

 

Lue myös: Kotona olo ahdistaa. Mikään ei auta, paitsi tämä –>